Teoksen ja yhteistyön taustaa
Siikajoki-Helsinki-Al’Arroub -työryhmän yhteistyö on alkanut keväällä 2015. Silloin lähdin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun (TeaK) kautta työharjoitteluun Palestiinan Länsirannalle – Al’Arroubin pakolaiskylään. Ohjaavana opettajani toimi tuolloin Ville Sandqvist, joka on toiminut koko TeaK:n Palestiinan vaihtokuvion alkuun panevana voimana. Ihminen, jonka kanssa teimme töitä yhdessä Al’Arroubissa, oli palestiinalainen näyttelijä Hazem Al Sharif. Ohjasimme, opetimme ja vedimme soveltavan teatterin työpajoja yhdessä. Päätimme jatkaa yhteistyötä seuraavan kerran Suomessa.
Yhteistyö jatkui syksyllä 2015, kun Hazem saapui Suomeen ja Helsinkiin. Ohjasimme yhdessä TeaK:iin esityksen Ruumiissani kuiskii Al Aroub. Läpi esitysprosessin opettelimme, haimme, hioimme sitä meille sopivaa yhteistä työtapaa. Törmäilimme. Väärinymmärsimme. Suutuimme. Turhauduimme. Turhauman jälkeen ja siitä huolimatta löysimme yhä voimakkaamman tahdon jatkaa harjoittelua yhdessä. Tahdon kautta aloimme pikkuhiljaa ymmärtää toisiamme. Aloimme ymmärtää toistemme kieltä. Toistemme kipupisteitä. Toistemme taustojen ja kulttuurien vaikutuksia yhteiseen tekemiseen. Päätimme jatkaa teatterin tekemistä yhdessä. Päätimme sukeltaa yhä syvemmälle siihen, mitä yhdessä teatterin tekeminen meille oikeastaan tarkoittaa.
Mistä välisessämme yhteistyössä on kyse? Miten yhteistyömme ylipäänsä on mahdollista – kun olemme niin erilaisia,
eri paikoista lähtöisin, jopa maantieteellisesti toisistamme etäällä,
monien näkyvien ja näkymättömien Euroopan ja Lähi-idän välisten muurien erottamia?
Juuri etäisyyteen pureutuu uusi teos Siikajoki-Helsinki-Al’Arroub. Ja niihin erilaisiin todellisuuksiin ja taustoihin, jotka me (huomaamatta) kannamme mukanamme harjoitussaliin, kun olemme kotoisin Siikajoelta, Helsingistä ja Al’Arroubista.
Siikajoki, Helsinki ja Al’Arroub
Minä olen kotoisin Siikajoelta – jota nykyisin (kuntaliitoksen jälkeen) kutsutaan Siikajoenkyläksi. Siikajoenkylällä on asukkaita arviolta noin 1200. Kylä on rauhallinen. Joka puolella on metsää, peltoa tai vettä. Keskusta on pieni, mutta voinee sanoa kattava – on kauppa, asiamiesposti, baari, peruskoulu, vanhainkoti, terveys- ja paloasema. Siikajoenkylällä on monta uimarantaa, liikuntapaikkoja. Täällä voi harrastaa monia asioita, sellaisia, joista minulla ei nykyisellään ole edes hajua.
On paljon maisemaa, jonka äärellä näkee pitkälle.
Siikajoki-Helsinki-Al’Arroub -työryhmän yhteistyö on alkanut keväällä 2015. Silloin lähdin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun (TeaK) kautta työharjoitteluun Palestiinan Länsirannalle – Al’Arroubin pakolaiskylään. Ohjaavana opettajani toimi tuolloin Ville Sandqvist, joka on toiminut koko TeaK:n Palestiinan vaihtokuvion alkuun panevana voimana. Ihminen, jonka kanssa teimme töitä yhdessä Al’Arroubissa, oli palestiinalainen näyttelijä Hazem Al Sharif. Ohjasimme, opetimme ja vedimme soveltavan teatterin työpajoja yhdessä. Päätimme jatkaa yhteistyötä seuraavan kerran Suomessa.
Yhteistyö jatkui syksyllä 2015, kun Hazem saapui Suomeen ja Helsinkiin. Ohjasimme yhdessä TeaK:iin esityksen Ruumiissani kuiskii Al Aroub. Läpi esitysprosessin opettelimme, haimme, hioimme sitä meille sopivaa yhteistä työtapaa. Törmäilimme. Väärinymmärsimme. Suutuimme. Turhauduimme. Turhauman jälkeen ja siitä huolimatta löysimme yhä voimakkaamman tahdon jatkaa harjoittelua yhdessä. Tahdon kautta aloimme pikkuhiljaa ymmärtää toisiamme. Aloimme ymmärtää toistemme kieltä. Toistemme kipupisteitä. Toistemme taustojen ja kulttuurien vaikutuksia yhteiseen tekemiseen. Päätimme jatkaa teatterin tekemistä yhdessä. Päätimme sukeltaa yhä syvemmälle siihen, mitä yhdessä teatterin tekeminen meille oikeastaan tarkoittaa.
Mistä välisessämme yhteistyössä on kyse? Miten yhteistyömme ylipäänsä on mahdollista – kun olemme niin erilaisia,
eri paikoista lähtöisin, jopa maantieteellisesti toisistamme etäällä,
monien näkyvien ja näkymättömien Euroopan ja Lähi-idän välisten muurien erottamia?
Juuri etäisyyteen pureutuu uusi teos Siikajoki-Helsinki-Al’Arroub. Ja niihin erilaisiin todellisuuksiin ja taustoihin, jotka me (huomaamatta) kannamme mukanamme harjoitussaliin, kun olemme kotoisin Siikajoelta, Helsingistä ja Al’Arroubista.
Siikajoki, Helsinki ja Al’Arroub
Minä olen kotoisin Siikajoelta – jota nykyisin (kuntaliitoksen jälkeen) kutsutaan Siikajoenkyläksi. Siikajoenkylällä on asukkaita arviolta noin 1200. Kylä on rauhallinen. Joka puolella on metsää, peltoa tai vettä. Keskusta on pieni, mutta voinee sanoa kattava – on kauppa, asiamiesposti, baari, peruskoulu, vanhainkoti, terveys- ja paloasema. Siikajoenkylällä on monta uimarantaa, liikuntapaikkoja. Täällä voi harrastaa monia asioita, sellaisia, joista minulla ei nykyisellään ole edes hajua.
On paljon maisemaa, jonka äärellä näkee pitkälle.
Helsinki – Ville Sandqvistin kotikunta ja paikka, jossa nykyisin vakituiseen asun – on pääkaupunkina kenties hektisin, urbaanein ja ”virikkeellisin” elinympäristö, joka Suomessa on mahdollista löytää. Siellä on asukasmäärältään noin 630 000 ihmistä. Vaikka se on selvästi kaupunkiympäristö, on sekin rauhallinen – ainakin ollakseen pääkaupunki. (Tässä välissä myönnettäköön, että pienen siikajokisen sielu voi silti pitkään keskustan hälinässä viipyessään kokea hienoista ahdistusta.) Siikajoen ja Helsingin voi perusluonteidensa puolesta nähdä suomalaisen elinympäristön kahtena ääripäänä.
Palestiinalainen pakolaiskylä Al’Arroub – Hazem Al Sharifin ja noin 10 000:n muun pakolaisen ”koti”kylä – toimii peilinä molemmille näille suomalaisille todellisuuksille. Al Arroub on tiivis, ruuhkaisa, äänekäs, Israelin miehittämä ja sen arki sotilaiden ja kyynelkaasuhyökkäysten tahdittamaa. Äkkinäisyyksistä ja tilanteiden nopeista muutoksista huolimatta arki pyörii sielläkin samojen arkisten toimintojen äärellä. Tehdään ruokaa, vietetään aikaa perheen kanssa, käydään koulussa, kylässä, moskeijassa, kampaamossa, poltetaan tupakkaa, höpötellään, haetaan harmoniaa tutuista asioista. Sekä minä että Ville olemme vierailleet Al’Arroubissa useaan otteeseen. Hazem on vieraillut Suomessa pari kertaa, sekä Helsingissä että Siikajoella.
Onko tämä poliittinen teos?
Voi ajatella, että teatterin tekeminen on aina tietyllä tapaa poliittista. Politiikassa on kyse yhteisten asioiden hoitamisesta, yhteisten asioiden sopimisesta, niiden läpikäymisestä. Myös teatterin kautta käsitellään yhteisiä asioita ja havaintoja tästä maailmasta. Teatteria tehdessä tulee väistämättä ottaneeksi kantaa yhteisiin asioihin. Tulee vahvistaneeksi joitakin asioita, tulee tehneeksi jotakin näkyväksi, antaneeksi äänen jollekin. Tulee jättäneeksi jotakin sanomatta. Juuri siksi teatterin tekijän – taiteen tekijän – on oltava tietoinen myös taiteen tekemiseen liittyvästä vastuusta. On tietoisesti hahmotettava, mitkä asiat vaikuttavat omaan ihmis- ja maailmakuvaan. On ymmärrettävä, että oma teos vaikuttaa aina maailmaan jollakin tavalla, pienessä tai suuremmassa määrin.
Kun olemme valinneet tehdä teoksen näistä meitä tekijöitä yhdistävästä kolmesta paikkakunnasta, puhumme Al’Arroubin kautta väistämättä myös Palestiinasta. Ja kun puhutaan Palestiinasta, puhutaan lähes automaattisesti myös Israelista. Ja konfktista. Ja vastakkainasettelusta. Siitä, kenen puolella tai ketä vastaan ollaan. Palestiina-yhteyden, siihen liittyvien mielikuvien ja aiheiden seurauksena tulee teokselle helposti korostuneen poliittinen lataus tai leima. Tämä lataus voi lamauttaa. Se herkistää miettimään, jos sanon näin, ketä loukkaan? Jos käytän tätä tai tuota sanaa, kenen joukkoon silloin asetun tai minkä joukon osaksi minut, meidät, tekemisemme silloin ulkopuolelta määritellään? Ketä teos automaattisesti rajaa yleisön ulkopuolelle käsitellessään niitä asioita, joita käsittelee? Ketä me työryhmänä (tahtomattamme) rajaamme teoksen ulkopuolelle jo sillä, että käytämme sanaa Palestiina?
Vastakkainasettelu ja tiukka rajaaminen tuntuvat tässä ajassa ja hetkessä vaarallisilta asioilta. Yhtä vaaralliselta tuntuu olla hiljaa, jos jokin asia on vinossa. Näin tuntuu myös mahdottomuudelta olla lukeutumatta – tai ettei tule luetuksi – johonkin joukkoon. Onhan jotakin mieltä oltava. Jotakin valittava. Herää myös kysymys siitä, onko tässä ajassa, tässä julkisesti kirjoittaessa, mahdollista olla jotakin mieltä ilman, että herättää jossakussa toisessa vihaa?
Toiveista ja sanojen voimasta
Sen sijaan, että mietin, ketä vastaan olen, mietin mieluummin, mihin asioihin koen luontevaksi yhdistyä tai joiden soisin vahvistuvan. Näitä olisivat esimerkiksi Joustavuus ja Avoimuus. Ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille, kaikkialla. Sellainen sivistys, joka rakentuu tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle. Ja jos tämä on jollain tapaa naiivia, kliseistä tai utooppista, niin olkoon. Sillä, lopulta, mitä muuta voi toivoa?
Ja nyt kun toivomisen makuun päästiin, jatketaan vielä hieman lisää: Toivon teoksemme lisäävän ymmärrystä niistä lähtökohdista, jotka erilaiset ympäristöt elämälle antavat. Toivon sen lisäävän tiedon janoa siitä, mitä Lähi-idässä muun muassa Israelin ja Palestiinan välillä tapahtuu. Lisäävän sitä, että asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä, eikä niitä tarvitse varoa tai pelätä. Toivon sen osaltaan purkavan niitä syvästi latautuneita sanoja ja mielikuvia, joita esimerkiksi sanat ja käsitteet palestiinalainen, israelilainen, muslimi, juutalainen, terroristi, antisemitismi, sionismi pitävät sisällään. Toivon sen luovan tilaa yhdessä tekemiselle, kohtaamiselle, myös ei-tietämiselle, yhteisen hyvän tavoittelemiselle – vaikkei yhteiseen hyvään koskaan täysin päästäisikään. Onhan täydellinen rauha tai konsensus tai ymmärrys lopulta kai mahdottomuus, illuusio.
Se ei silti uskoakseni poista kurotuksen tärkeyttä.